Arto 25.5.2011

 

Hyvät kisat tai sitten ei! 

Näin otsikoi Savon Sanomat jokin aika sitten. Kyse oli Puijon mäkihypyn maailmancupin kisoista. Puijo menetti kisat ainakin toistaiseksi ja syynä oli lyhyesti se, että organisaatio ja järjestelyt ovat heikolla tasolla tai ne eivät ole olleet ainakaan riittävät. Kun vielä viime talvena yleisöä oli vain kourallinen, niin se oli sitten siinä. Kisojen menettäminen ei ollut mistään pienistä yksityiskohdista kiinni, vaan siitä, mikä oli ollut Kuopion asenne kisoja kohtaan. Siis halu tehdä asioita paremmin, kyky saada yleisöä ja yhteistyökumppaneita mukaan. Asenne kisojen järjestämiseen puuttui.

 Siinäpä se... monet kaipaavat asennetta myös pienempiin kisoihin, kaikkiin piirin kisoihin sun muihin. No niin, vaikeaahan se on, kun porukat yrittävät vääntää kisoja omien töiden ohella täysin vapaaehtoisvoimin. Ja jos vielä osanottajamäärät liikkuvat muutamissa kymmenissä, niin asenne on kovilla. Onhan meillä kisoja, jossa ei ole puhvettia, ei kuulutusta, eikä oikein aikatauluista tarkkaa tietoa. Kellot käyntiin, kun muutama juoksija lähtee matkaan. Kellot seis, kun ollaan maalissa. Lätkät kouraan ja se on siinä. Ihan hyvä näinkin. Kaikki kunnia niille, jotka viitsivät järjestää urheilijoille kisoja, antavat mahdollisuuden kilpailla, kokeilla rajojaan jne. Erittäin arvokasta työtä.  

Itse olen ollut muutaman muun innokkaan kanssa järjestämässä Karttulan katujuoksua. Tapahtumaan on yritetty panostaa vuosittain ja mm.palkintoihin on pyritty satsaamaan. Mutta vain resurssien mukaan.  Enemmänkin voitaisiin panostaa, mutta se vaatisi jonkin verran enemmän osanottajia. Viime vuonna tapahtuman yhteyteen ympätty kestävyysseminaari toi kuuntelijoita ihan mukavasti, mutta itse juhlakisaan saatiin varsinkin pääsarjoihin vähän porukkaa. Tänä vuonna osanottajia kertyi yhteensä noin sata, joka oli pitkästä aikaa ihan hyvä määrä.  

Tapahtumaan on yritetty saada vuosittain joitakin valtakunnan huippuja sekä myöskin piirimme tähtiä. Helppoa se ei ole ollut näin pieneen kisaan, mutta tällä tavalla kilpailusta on yritetty saada parempi, näyttävämpi ja mielekkäämpi tapahtuma. Samalla on selkeästi pyritty tuomaan piirin urheilijoita esille. Hieman on kuitenkin ihmetelty urheilijoiden asennetta ja "käytöstä". Tänäkin vuonna yritettiin saada jopa muutamaa todellista valtakunnan mestaria mukaan. Samoin kuin piirimme huippuja.  

Yllättävintä on ollut huomata, että useat "tähdet" eivät suostu vastaamaan asiallisiin kutsuihin millään tavoin!  Helppo on huomata, ketkä ovat ns.fiksuja urheilijoita, joilla ei ole noussut mikään päähän tai joille ei kaikkea  raha ratkaise tai jotka arvostavat myös tällaisia pikkutapahtumia. Tänäkin vuonna se huomattiin ja iso kiitos menee Heikkisen Matille ja Kaupin Minnalle. Heiltä irtosi asiallinen vastaus pyyntöihin, vaikka eivät päässeetkään mukaan. Samaa ei voi todellakaan sanoa kaikkien "mestareiden" osalta!  Valtakunnan kärkiurheilijoista saatiin nyt mukaan mm.Johanna, Marjaana, Sanna, Rami ja Arttu. Heille vielä iso kiitos mukanaolosta.  

Toinen asia on sitten kannattaako tällaisiin piirin tapahtumiin yrittää houkutella maailmanmestareita sun muita. Tuoko se sitten mitään konkreettista koko juttuun. Itse olen kyllä sitä mieltä, että esim.kestävyysjuoksussa on paljon oppimista esimerkiksi jääkiekon markkinoinnista. Siellä pelaajia tuodaan esille joka paikassa, ottelutapahtumiin on panostettu rajusti. Siellä todella mietitään, miten lajin imagoa saadaan nostettua. Mutta "meidän lajeissa" tuntuu riittävän, että kisat mahdollisimman nopeasti läpi, palkintojenjako heti perään ja eikun kotiin. Kun Karttulan katujuoksussa haastatellaan urheilijoita ennen palkintojenjakoa, niin jupinaa riittää, kun tapahtuma venyy, eikä pääse pois.

 Jääkiekosta vielä.....olipa kisat kuinka hyvät tahansa, niin se ei oikeuta töpeksimään kisojen jälkeen, kuten nyt tapahtui. On pelaajien ja ennenkaikkea joukkueenjohdon vastuu tajuta, että kun astellaan kansan eteen punaista mattoa pitkin, niin kyllä "kunnossa" pitää olla. Nyt mopo karkasi käsistä niin että oksettaa. Ja mikä oli joukkueenjohtajien Kurrin ja Jutilan vastuu. Molemmat olivat ihan pihalla tehtävistään. Kai joukkueenjohtajan tehtävä on pistää porukka ruotuun. No mutta jäkismiehiltä tämä on normaalia toimintaa. Mitähän olisi tapahtunut, jos Heikkisen Matti olisi tullut tuossa tilassa kotosuomeen.

 Niin... mitkä ovat ne hyvän kisan elementit? Hyvät järjestelyt....erityisesti kuulutus/selostaja...vähintään kohtuu osanottajamäärä...ja jos vielä yleisöä kannustamassa....ei se muuta tartte.... Siinäpä ne kaikessa yksinkertaisuudessaan.

 Artsi

 

Arto 3.4.2011:

Annemari Sandell-Hyvärinen 

 

Ennätykset:  800m 2.09.15, 1500m 4.14.55, 3000m 8.48.36, 5000m 14.56.22, 10000m 31.40.42, maraton 2.35.12. 

Annemari on syntynyt vuonna 1977. Hänen huippukautensa oli vuosina 1993-2000, jolloin hän saavutti parhaat aikansa ja sieltä ajoilta ovat myös hänen parhaat saavutukset, joista mainittakoon MM-maastojen kulta ja pronssi, EM-maastojen mitalit sekä radalta EM-kisojen 5:s ja o-kisojen 12:sta sija. 2000-luvullakin hän on saavuttanut tukuttain SM-mitaleja ja ne ovat yleensä kultaisia. Viimeksi v.2009 hän oli Suomen ylivoimainen ykkösjuoksija. Vielä tänäänkin Annemari halutessaan kiilaisi mitalikolmikkoon. Hänen ennätyksensä ovat sitä luokkaa, että tänä päivänä jopa useimmilla tämän maan miesjuoksijoilla tekisi tiukkaa.  

Annemarin taustat ovat sellaiset, että tyttö on puuhaillut ja liikkunut jo lapsesta asti erityisen paljon. Kisoja ei ole pelätty, vaan niitä on kierretty paljon jo pikkutyttönä. Annukka oli poikkeus jo sisulisäikäisenä, sillä hän voitti 16-sarjan SM-maastot ollessaan vasta 12-vuotias. Kotona tytön harrastusta tuettiin alusta alkaen ja harjoitteluun löytyi aina aikaa perheen muilta kiireiltä. 

Harjoittelun keskeiset tavoitteet ovat olleet vahvuuksien kehittäminen. Kestävyys on ollut alusta asti hyvä ja sitä on siksi koko ajan parannettu. Monipuolisen lenkkeilyn lisäksi toinen tärkeä harjoite on ollut tv kova, jolla on kehitetty Annukan vauhtikestävyyttä keskimäärin kerran viikossa. Aluksi tv kovat olivat 3-4km, sitten 5km ja myöhemmin n.8km. Nämä harjoitukset on tehty sykemittarin kanssa ja hurjastelun yläraja on n.20 alle maksimin. Vauhdit ovat vähitellen kasvaneet n.4.00 min/km:stä  ilmiömäiseen 3.15/km. (Huom! Saaralla vastaava vauhti oli 17v iässä n.4.20, sitten n.5v myöhemmin 3.30min/km) 

Toinen keskeinen harjoitustavoite oli maksimihapenoton kehittyminen. Annukan hapenotto oli 73ml/kg/min. Näissä harjoituksissa on käytetty 1000m, 2000m vetoja maantiellä, maastossa ja radalla. Myöskin mäkivedot ovat olleet ohjelmassa. Vuosien varrella esim.3x1000m:n ka 3.30 on muuttunut 5x1000m ka 3.00min.  

Kolmantena harjoitusalueena ovat olleet kuntopiiri, voima ja koordinaatioharjoitukset, joita on tehty erittäin paljon. Talven seuran yhteisharjoituksissa on yhdistetty koordinaatiot ja kuntopiiriharjoitteet sekä sähly. Kuntopiirissä on 10 liikettä, jotka tehdään kolme kertaa. Koordinaatiharjoituksissa on samoin 10 liikettä ja myöskin ne tehdään kolme kertaa.  

Neljäntenä harjoituskuviona ovat olleet vetoharkat, mutta niitä on tehty todella harvoin. Esim.v.1995 Annukka teki kolme kertaa 3x4x200m/200m/1000m/ ja kaksi kertaa 3x3x300m/100m/1000m/ ja kerran 2x3x400m/400m/1000/. 200m:n vetovauhdit ovat kehittyneet sieltä 35 sekunnista 30-31 sekuntiin. Nopeutta  ja juoksutekniikkaa on tehty erilaisilla kiihdytyksillä ja rytminvaihdoilla esimerkiksi kesällä nurmikolla avojaloin.  

Vuosituhannen vaihteessa Annemari häipyi hieman otsikoista. Tuli jalkavammoja, valmentajanvaihdoksia, ammattiopintoja ja siirtyminen kotoa omaan elämään. Harvakseltaan kilpaillut Annukka ei päässyt lähellekkään omia ennätyksiä. Hänen oikea takareisi operoitiin 2002 ja vasen reisi 2003. Myöhemmin Annukka sanoi, että hän harjoitteli 1990-luvulla oikein, mutta saattoi olla, että joskus juostiin liiankin kovilla tehoilla eikä harjoituksen ja levon suhde ollut aina kohdallaan.  

Hän harjoitteli Keniassa eka kertaa v.1995. Suurin ero kotimaahan verrattuna on se, että kun Suomessa mennään lenkille vakavin ilmein naama kurtussa, niin Keniassa ote on paljon rennompi. Siellä lasketaan leikkiä ja uskalletaan levätä, kun keho sitä vaatii.  Annukka sanookin, että kovaa harjoittelevan kestävyysjuoksijan pitää välttää kiirettä. Keniassa yksinkertaisuus on valttia. Suomessa tuntuu, että hetkeäkään ei saa hukata ja joka hetki pitää olla täydellisen tehokas.  

Annukka oli todellinen lahjakkuus, suorastaan poikkeus suomalaisessa kestävyysurheilussa. Tyttö teki todellisia huippuaikoja jo nuorten sarjoissa. Harjoittelu pohjautui alusta alkaen vahvuuksien kehittämiseen. Mutta on muistettava, että myös alimatkat kulkivat huimiin aikoihin, varsinkin jos niitä verrataan tämänpäivän noteerauksiin. Myöhemminkin urallaan perheenäitinä Annukka harjoittelu luonnistui todella hienosti. Klo 5.30 herätys ja lenkille. Paluu ennen klo 7, jolloin puoliso lähti töihin. Päivän pääharjoitus oli vuorossa sitten kun hän tuli töistä. 

Suuren suomalaisen kestävyysjuoksijan väistyttyä radoilta (ainakin parina edellisenä vuonna) lajin taso on hiipunut. Annukka sanookin, että kaikkein varminta olisi kai aloittaa kovempi harjoittelu vasta aikuisena. Lapsena ja nuorena pitää sitä ennen kuitenkin luoda pohjat, muussa tapauksessa tässä elintasomaassa huipulle nouseminen on mahdotonta. 

Ja vielä....Annukan ura on ollut todella hohdokas. Siitä huolimatta hänestä on sanottu ja kritisoitu ties mitä junnutähdestä ja juoksutekniikasta ja tyylistä lähtien. Mutta kaikkien kannattaa katsoa Annukan ennätykset ja saavutukset. Sen jälkeen on syytä kumartaa syvään. Tuleeko tästä valtakunnasta enää meidän aikana tuon tason tekijää? 

 

 

Arto 24.2.1011: Uintivalmentaja Kari Ormo: Oikotietä ei ole -

tie huipulle vaatii vuosien työn

 

Lueskelin tässä taannoin Kari Ormon ajatuksista kestävyysvalmennuksesta. Tässäpä pientä tiivistelmää. Kari Ormohan on pitkän linjan kestävyysvalmentja, jolla on takanaan vuosikymmenien kokemus huippu-urheilusta. Hän tuli tunnetuksi uimaliiton päävalmentajana ja ennenkaikkea Jani Sievisen valmentajana. Aikana, jolloin Suomen uinti eli suurta kukoistusta. 

Ormon mielestä kestävyysvalmennus ei ole mitään salaseuratoimintaa. Kestävyys tulee, jos jaksaa vain harjoitella. Hän kritisoi Suomen valmennusta kestävyysjuoksun alennustilasta. Hän ei usko, että urheilijat olisivat huonontuneet. 1970-luvulla oli paljon huonompia yksilöitä. Oli vähemmän ruokaa ja vähemmän kaikkea muuta saatavilla, puhumattakaan taloudellisesta panostuksesta. Silti meillä oli silloin parempia juoksijoita. Suomesta löytyy tänä päivänä varmasti urheilijoita, jotka haluavat kehittyä, mutta valmentajat ohjaavat heitä väärin. 

Ormo kuuluttaa, että tie huipulle vaatii kovaa ja oikeaa työtä. Hän muistuttaa siitä, miten paljon uimarit Sievinen ja Kasvio aikoinaan treenasivat. Ormon mukaan Suomesta ei löydy tällä hetkellä yhtään kestävyysurheilijaa, joka harjoittelisi yhtä paljon. Aamulla kuudelta kuntosalille tunnin treeniin, sitten kolme tuntia uintia. Illalla pari tuntia uintia ja venyttelyt päälle. Tällainen määrällisesti kova harjoittelu ei vie jumiin, jos muistaa huoltaa itseään. Oikea ravinto, hieronta, fysikaaliset hoidot, jumpat, palauttava uinti ja viikottainen lepopäivä takaavat sen, että homma pelaa. Ormo muistuttaa kestävyysjuoksijoita siitä, että jo 16-ikäiset uimarit harjoittelevat noin 4-5 tuntia pvässä. Jos juostaan vaikkapa 30km päivässä, se vie aikaa vain kolme tuntia. Tänä päivänä se tuntuu olevan vain aika vaikeata.  

Ormon valmennusfilosofia perustuu pitkälti 1970-luvun Arthur Lydiardin Suomeen tuomaan ajatukseen. Hänen mielestä kestävyysvalmennus on yksinkertainen asia, mutta siitä tehdään usein liian monimutkaista. Ei uskalleta lähteä pitkäjänteiseen rauhalliseen harjoitteluun, vaan kuvitellaan, että voidaan oikaista. Ensin pitää viisi vuotta harjoitella, että voi aloittaa varsinaisen harjoittelun. Silloin tiedetään, että pohjakunto kestää kovenevan harjoittelun. Ja hyvä pohjakunto pitää olla, ennenkuin aloitetaan intervalliharjoittelu. Nykyiset nuoret tekevät mielellään mukavia harjoitteita. Ei tehdä pitkäkestoista harjoittelua, koska se koetaan vain junnaavaksi.  

Eri lajeissa kestävyysvalmentaminen ei eroa periaatteessa toisistaan.Kevyen uinnin tai juoksun kautta saadaan myös vauhti nousemaan. Alkuun ei välttämättä tarvita lainkaan veto-tai toistoharjoitteita. Kunto nousee rauhallisen treenin kautta. Samalla anaerobinen kunto nousee, vaikka sen tyyppistä harjoittelua ei vielä siinä vaiheessa tehdäkään. Joidenkin valmentajien mielestä täytyy tehdä myös kovia harjoituksia, mutta siinä saatetaan tehdä suuri virhe. Kovat harjoitteet tulevat sitten ajallaan.

Ormo näkee, että kestävyysharjoittelu voidaan aloittaa jo varsin nuorena. Lasten ja nuorten kanssa tulee tehdä ensin viisi vuotta pohjatyötä, jossa täytyy olla taito-ja nopeusharjoitteita mukana. Ei kuitenkaan saa leikkiä pelkästään nopeudella. Olisi hyvä, jos nuori urheilija olisi liikunnallisesti lahjakas mutta Ormo ei pidä sitä välttämättömänä. Usein lahjakkaat nuoret ovat petollisen laiskoja. He jaksavat olla mukana niin kauan kuin pärjäävät, mutta sitten kun pitäisi aloittaa todellinen harjoittelu, he eivät enää viitsi. Eikä varsinkaan sitten, kun vähemmän lahjakas alkaa tekemään kovalla puurtamisella kovempia tuloksia.  

Sykemittarista Ormo sanoo, että se on jokaisen tarpeellista hankkia, mutta pitää muistaa, että koko ajan ei saa harjoitella sen kanssa. Sykemittarilla pitää oppia juoksemaan eri sykealueilla, mutta mittarista ei saa tehdä pakkomiellettä. Ylikunnosta hän sanoo, että se on kahden hölmön kohtaaminen, nimittäin urheilijan ja valmentajan. Kuntotilaa tulee kontrolloida. Aamusykettä pitää seurata tasaisin väliajoin. Se on ensimmäinen mittari, joka kertoo mihin suuntaan kunto on menossa. Ylikunto on rasitustila, johon sydän reagoi lyömällä nopeammin. Joskus se ei anna edes mahdollisuutta nukkua.

 Kestävyyttä luotaessa Ormon mukaan on aina alussa maltettava tehdä rauhallisia lenkkejä noin 140 sykkeellä. Syketaso 150 voi olla jo vaarallinen. Ormo pitää perusharjoittelujaksona 12-16 viikkoa, jonka jälkeen tulee kovempia harjoitteita mukaan. Nämä ovat toistoharjoitteita ja nopeuskestävyysharjoitteita, mutta silti idea ja painopiste säilyy 140 syketasolla. Ormo sanoo, että juoksijan vauhti lisääntyy vaikka hän tekeekin hitaita pitkiä lenkkejä, mutta ohjelmaan tulee sisältää muutakin kuin hidasta juoksua. Kun tehdään tuloskuntoa, juostaan mm. 1000m:n ja 500m:n intervalleja. Mutta ennen niitä on tehtävä viisi vuotta pohjatyötä! Tosin pohjan luonnin aikana on oltava jonkin verran intervalleja mukana, mutta niiden määrä on vähäisempi. Ei kannata viittä vuotta junnata sykkeellä 140, sillä tavalla tulee vain hyvä 100km:n juoksija.

Ormon mielestä on vaikea selvittää, miksi joku onnistuu pääkilpailussa ja joku ei. Mutta sen hän sanoo, että ennen pääkisaa viimeiset 6 viikkoa on harjoiteltava näppituntuman mukaan. Sitä aikaa ei voi mitenkään ohjelmoida ennakkoon. Ei voida ennakkoon, ei edes edeltävänä päivänä sanoa, että seuraavana päivänä tehdään anaerobisia 400m:n vetoja 5 kappaletta. Sellainen valmennusmalli toimii valmennuskirjallisuudessa ja yliopistovalmennuksessa, mutta ei käytännössä. 

Näin siis Kari Ormo.......Pari asiaa tulee mieleen.....ensiksikin nuo sykerajat ovat aika yksilöllisiä, jollakin aer kynnys on 130 ja jollakin 160, mutta ajatus Ormolla on, että liian kovaa ei saa mennä. Ja siinä hän on ihan oikeassa. Toiseksi uinnissa treeniajat voivat olla lajin luonteesta johtuen ihan toista kuin juoksussa. Mutta siinäkin ajatus on ihan ok: esim.nuorten uimareiden tai nuorten taitoluistelijoiden harjoitus-ja liikuntamäärät ovat sitä luokkaa ja sitä tasoa, että ehkäpä yleisurheilun puolella voitaisiin alkaa heräilemään horroksesta.

 

Artsi  

 

 

 

Artsi 17.1.2011:

 

Luin äskettäin Harri Kirvesniemen ajatuksia nykymenosta sekä harjoittelusta ja täytyypä sanoa, että allekirjoittanut on monesta asiasta samaa mieltä. Tässäpä suoraa tekstiä Hartsalta: 

Suomalaisen urheilun tila ei ole kaksinen. Ei tulosten valossa eikä muutenkaan. Huippu-urheilusta ei löydy enää tarpeeksi lahjakkuuksia  varsinkaan perinteisiin lajeihin, kuten hiihtoon ja juoksuun. Lajeihin ei saada riittävästi lahjakkuuksia, jotka ovat valmiita laittamaan itsensä likoon. Sitoutumattomuus on huolestuttavaa!! Lajikirjo on moninkertaistunut. Nykyään on paljon lajeja, joissa nuoret voivat menestyä ilman kovaa työtä....ja olla silti uskottavia urheilijoita.  

Suomessa ei arvosteta muita kuin mitalisteja. Arvostaa pitäisi itse huippu-urheilun ydintä -jatkuvaa oman potentiaalin maksimaaliselle tasolle pyrkimistä. Motivaatio on koetuksella, koska töitä pitää tehdä kymmenen vuotta ja vasta sitten voi edes unelmoida saavansa siitä rahaa elämiseen. Suomalaisilta puuttuu ymmärrys urheilun todellisuudesta. Jollekin Jussi Utriaiselle naureskellaan, koska hän juoksee kympin 29 minuuttiin. Mutta että pystyy juoksemaan matkan puoleen tuntiin....niin se vaatii lahjakkuutta ja hirmu kovaa vuosien työtä. Ja maailmassa Utriainen sijoittuu sadan parhaan joukkoon, mutta kuinka monta suomalaista jääkiekkoilijaa tai jalkapalloilijaa mahtuisi sadan parhaan pelaajan listalle.  

Asiat eivät ole valmennuksenkaan suhteen optimaalisella tasolla. Valmennuksessa tehdään virheitä, mutta niin on tapahtunut aina. Todellista lajilleen omistautunutta urheilijaa vain harva valmentaja pystyy pilaamaan, mutta niiden vähäistenkin huipulle tähtäävien nuortemme nousu viivästyy, koska valmennukselliset ja harjoitukselliset olosuhteet eivät ole riittäviä. Urheilulle varatusta rahasta suurin osa menee hallintoon, ei itse urheilun ytimeen eli urheilijoille ja valmentajille. Ja jos juoksija ei heti pääsekään kymppiä 29 minuuttiin, hän saattaa tehdä valmentajansa kanssa vääriä harjoituksellisia analyyseja. Koko valmentautumisprosessi saattaa muuttua, vaikka juuri se voi olla kaikista pahin virhe. Ei luoteta tarpeeksi itseensä. 

Urheilijat eivät myöskään kuuntele riittävästi omaa kroppaansa. Harjoituksissa mennään liikaa sykemittareiden ja rutiinien mukaan, vaikka oman kropan tuntemisella koko touhussa loppujen lopuksi pelataan. Jos edetään vain mittareiden mukaan, ei asioita ole sisäistetty.  

Suomalaisesta hiihdosta Hartsa sanoo, että ykköskategorian huiput puuttuvat, mutta seuraavalla tasolla on jopa tungosta ja varsinkin nuorissa naisissa. Toisaalta taas nykyisten lahjakkuuksien takana on ammottava tyhjiö. Paikkaajia ei ole näköpiirissä.  

Hiihdon kehitykseen Hartsa ei ole tyytyväinen. Väliaikalähdöt on poistettu liki kokonaan ja näin hiihdon luonne on kokonaan muuttunut ja samoin latuprofiilit. Hiihdossa hapenottokyky ei enää ole ratkaisevinta, vaan nyt vaaditaan suorituskykyisyyttä ja nopeutta. Hiihdolla ei ole enää mitään tekemistä äärimmäisen kestävyysurheilun kanssa!!!!. 30km:n väliaikalähtö on raskaampi kuin 50km:n massalähtö.  

Kirvesniemen mukaan Suomessa pitäisi olla yksilölajeissa vain muutama iso seura, jonne ydinosaaminen keskitettäisiin. Raha ei kuitenkaan ole ainut ja riittävä motivaattori. Jos osaamista keskitettäisiin, olisi juniorivalmennus uskottavampaa ja houkuttelempaa. Yhteistyön kautta urheilijoiden ja valmentajien motivaatiokin kasvaisi. Ja varsinkin, jos keskustelukulttuuri jalostuisi samaan aikaan ja ymmärrettäisiin, mitä vaatii juosta kymppi puoleen tuntiin.

Suomalaisvalmennuksessa on paljon kehittämistä. Esimerkiksi hiihtäjien pitäisi keskittyä enemmän tehoihin määräharjoittelun sijaan, siis nimenomaan vauhtitreeneihin! Jo nuoresta iästä alkaen pitäisi pystyä tekemään kovavauhtisia treenejä.  

Näin siis Hartsa....useita MM ja olympiamitaleja kahminut mies, joka oli huipulla vielä 42-vuotiaana. Harri oli kova sana myös radalla, sillä v.1983 hiihtäjä juoksi 5000m lenkkareilla 13.54 ja ennen sitä hän oli aamulla käynyt tekemässä pitkän rullahiihtoharkan.  

Harrin huoli hiihdosta on aiheellinen. Samaan puuttuu myös eräs toinen lehti, joka kirjoittaa, että maastohiihto ampuu itseään sujuvasti nilkkaan. Nimenomaan näillä parisprinteillä, yhteislähdöillä ja molempien tyylien kisoilla suksien vaihtoineen. Maastohiihdon olisi syytä palata juurilleen. Niin yleisö kuin hiihtäjätkin alkavat olla samaa mieltä. Hiihto on jäämässä Keski-Euroopassa kirkkaasti ampumahiihdon jalkoihin. Suomessa se on vielä toisin, tosin se johtuu ah:n vaatimattomasta tasosta. Lajien pitää uudistua, mutta virheitäkin saa korjata. Ei yhteislähdöt sun muut ole lisänneet hiihdon kiinnostavuutta, ja jos ne pitää olla ohjelmassa, niin arvokisoissa pitää olla kuitenkin kymppi pertsalla, 15km vapaalla ja 50km pertsalla. Ja väliaikalähtöinä. Ne ovat oikeaa hiihtoa ja niissä nähdään, ketkä ovat kestävimmät.

 

 

Arto 22.12.2010:

 

Hiihtovauhdin virittelyä……… 

Hiihtäjien peruskuntokausi on kesäaika. Silloin kehitetään peruskuntoa, tehdään vauhtikestävyyttä ja rullilla keskitytään tekniikkaan ja myöskin voimaominaisuudet laitetaan kuntoon. Kun tulee syksy, niin ennen kilpailukautta moni hiihtäjä tekee aivan oikein korostetusti tehotreenejä, jotta hapenottokyky olisi kisakaudella mahdollisimman hyvä. Siis harjoittelua on tullut kauden aikana riittävästi, tehotreenaaminen on ollut optimaalista ja kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan.   

Mutta entäs jos alkukauden kisavauhti ei olekaan hyvällä mallilla. Mitäs sitten. Usein ratkaistaan ongelmat siten, että lisätään hapenottokykyä parantavaa tehoharjoittelua. Usein se kuitenkin vain pahentaa tilannetta, koska kilpailut toimivat jo kovina harjoituksina, eikä palauttavaa aerobista rasitusta kerry tarpeeksi. Harjoittelussa onkin kiinnitettävä huomiota kilpailuvauhtisen tekniikan taloudellisuuteen, lihaksiston suorituskyvyn ja aerobisen aineenvaihdunnan toimivuuteen. 

Kun lihaksia hapottaa ja hiihto on tahmeaa? Pahin virhe on silloin lisätä tehoja, koska aerobinen puoli ajetaan liian ahtaalle. Oikea ratkaisu on tehdä rauhallisia aerobisia lenkkejä, keskittyä tekniikkaan ja tehdä silloin tällöin reippaita lyhyitä nopeusosia. Useimmiten auttaa tehoharjoittelun vähentäminen ja harjoittelun keventäminen. Joskus jo 4-5 päivän puhdas aerobinen jakso ilman tehoja riittää, mutta joskus jopa 2 viikkoa tarvitaan, ennen kuin vauhti alkaa löytyä. On myös muistettava, että kevyet juoksulenkit ja terävät tasatyöntöjaksot herättelevät hermostoa ja näin estävät harjoittelun menemistä liian yksipuoliseksi.  

Kun lihaksisto toimii, mutta hengästymistä on normaalia enemmän. Silloin kesän ja syksyn hapenottoharjoittelussa on voitu tehdä virheitä tai ominaisuutta ei ole tarpeeksi treenattu. Kisakaudellakin voi hapenottoa kehittää maltillisesti oikein tehdyllä ja määrällisesti suht vähäisellä tehoharjoittelulla. Virhe voi tapahtua siinä, että vetojen kesto on liian pitkä tai rasitus on liian kova. Huono verryttely tai liian kova alkuvauhti voivat pilata myös hyvän hapenottotreenin. On muistettava myös, että hapenottoa voi tehdä myös vauhtikestävyysalueella. Näin tehdyt hapenottotreenit hyvällä tekniikalla parantavat myös kisavauhdin taloudellisuutta.  

Yleensä mk-treeneissä suositellaan noin 3-7 minuutin jaksoja, mutta kokeneet hiihtäjät tekevät jopa 10 minuutin vetoja. Kisavauhtia kehittäessä noin 3-4 minuutin vedot ovat turvallisia. Silloin vauhti ja tekniikka säilyvät hyvinä, kunhan vetoa ei aloiteta liian kovaa. Ja tällainen taloudellisuutta parantava treeni on aloitettava aina noin 30 min verryttelyllä. Esim. 30min verkkahiihtoa+4x4min vedot noin 5 min palautuksella=kev verkkaa + 30min kev hiihtelyä. Ensimmäinen veto on aina alle anakynnyksen. Tarkoituksena on, että viimeisellä vedolla saavutetaan paras suoritus. Eli ensimmäisellä vedolla ei saa maitohapot nousta vielä liian koviksi. 

Miten lihaksisto saadaan ns.”auki”? Jos lihaksisto on ns.jumissa, niin silloin ei pystytä hyödyntämään hapenottokykyä. Lihaksiston suorituskykyä ja irtonaisuutta voidaan parantaa hiihtämällä helpoissa maastonkohdissa rennon kovaa hyvällä tekniikalla. Nämä harkat voivat olla myös vauhtileikittelytyyppisiä. Vauhtireserviä lisäävä ja lihaksia avaava harjoitus voi olla esim.seuraava: verkkahiihtoa 30min + 5-10minuutin vk-jakso + 6-10x30-45 sek kestäviä rentoja kilp.vauhtisia vetoja suhteellisen helppoon maastonkohtaan pitkällä 5 minuutin palautuksella. Ja tällöin keli saisi olla mahdollisimman liukas. 

Kun on pitkät pakkasjaksot, silloin lihaksisto saattaa mennä tukkoon jo siitä syystä, että keli on usein liian nihkeä eli hidas ja pakkasta on liikaa. Suoritus on koko ajan hitaan tahmeaa, eikä rentoa vauhdikasta tekemistä päästä tekemään. Toinen syy on varsinkin nuorilla liian yksipuolinen harjoittelu varsinkin syksyllä lumien tultua. Siksi olisikin tärkeää, että lihaksiston toimivuuden varmistamiseksi myös kisakaudella ohjelmassa olisi muutakin kuin pelkkää hiihtoa. Ja esimerkiksi pakkasjaksoilla vaikkapa vauhdikas juoksuharjoittelu esimerkiksi hallissa tekisi monesti hyvää. Ja näinhän esim. Kuopiohallissa jotkut tekevätkin.        

Artsi

 

Arto 20.11.2010:

 

Nuorten kunto romahtaa.... 

Vesannon liikuntasihteeri, hyvä kaverini, kova suunnistaja ja entinen juoksija, Mauri Kilpeläinen on testaillut nuorten kuntotasoa viimeisten 11 vuoden ajan. Tässäpä hänen tuloksiaan ja johtopäätöksiä: 

Kilpeläisen mittausten kohteena ovat olleet Vesannon koululaiset. Testeinä on käytetty lihaskuntotestiä sekä juoksutestinä 1350 m:n maastojuoksua purulla ja Cooperin testiä. Purutesti on toteutettu 7-8-luokkien oppilaille ja se on suoritettu yhteislähtönä, joka takaa sen, että on päästy lähemmäs maksimaalista suoritusta. Cooperin testiä on käytetty 9:n luokan ja lukion poikien testinä.  

Koululaisten kunnon huononemisen paljastaa jo pelkästään Cooperin testin tulokset. Esim. yläasteen päätösluokan keskiarvot osoittavat yhdentoista vuoden aikana seuraavaa: Ysiluokan keskiarvo on pudonnut 236 metriä ollen nyt alle 2000m. Lukion eka luokan keskiarvo on pudonnut 2466 metristä 2167 metriin eli liki 300 metriä! Samankaltaiset pudotukset näkyvät myös muissa testeissä. Järkevältä tuntuisi, että luokan siirtyessä seuraavalle vuosiluokalle myös tulokset paranisivat, mutta näin ei välttämättä käy. Peräti kuutena vuotena tulos on jopa laskenut. Koululaisten lihaskunto on tipahtunut myös hälyttävässä määrin. 

Kilpeläisen mukaan nuoret eivät enää osallistu liikunnallisiin harrastuksiin, kuten joskus ennen. Nuoret eivät myöskään kehitä itsenäisesti hapenottokykyään. Myöskin huonolla tuloksella on voimakas yhteys testattavan liikapainoon. Ja yleisenä havaintona on myös se, että tänä päivänä ei enää viitsitä vuodattaa hikeä edes testeissä. 

Koululaitosta ei Kilpeläisen mukaan voi ainakaan yksin syyttää tilanteesta, sillä hänen mukaansa vaikka liikuntaa olisi siellä joka päivä, niin liian monet eivät silti rupea tunneilla tekemään mitään. Kilpeläinen sanookin, että vanhemmat ovat tässä suhteessa avainasemassa. Lisäksi urheiluseurat eivät nykyisin järjestä tai eivät pysty järjestämään niin monipuolista ohjelmaa kuin ennen vanhaan.  

Kun lapsille tarjotaan monipuolista liikuntaa ja lasten annetaan harrastaa eri lajeja, kuntopohja kyllä kasvaa. Näin Kilpeläisen mukaan tapahtui aikoinaan Vesannollakin. Silloin koululiikunnan ohella liikunnan viikkotuntimäärät kasvoivat eri lukuihin. Vanhemmat olivat merkittävässä asemassa ja talkoohenki eli vahvaa aikaa. Kilpeläinen jatkaa, että kyllä nuorten kunto on täysin vanhempien saamattomuutta. Liikuntaa ei arvosteta tarpeeksi eikä lasten terveisiin kuntoa kehittäviin harrastuksiin panosteta. Kaikista ei tule kilpaurheilijoita, mutta liikkuminen on kaikille eduksi.  

Kilpeläinen miettiikin, että esim. Vesannon nappulakisoissa on sata päätä viikossa. Mutta ohjattuihin kerhoihin ja harjoituksiin eikä muihin kisoihin riitä porukkaa juuri lainkaan. Ovathan viikkokisat nautinnollinen seurustelutapahtuma kahvikupposen ja tuttujen kesken ja kun lapsi vielä saa palkinnonkin ilman mitään osanottomaksuja. Mutta mistä löytyy vetäjiä, mistä löytyy niitä vanhempia, jotka laittaa itseään likoon toiminnan kehittämiseen sekä nuorten ja omien lastensa harrastamismahdollisuuksien parantamiseen.

Näin siis Vesannolla, mutta kuvaa varmasti tilannetta myös monissa muissa seuroissa ja paikkakunnilla.  

Tähän vähän samaan aiheeseen kuulin muutaman hyvän kommentin viime kesänä sen jälkeen kun tämä kallis huippu-urheilun työryhmä oli nimitetty. Esimerkiksi Tuija Helanderin toteamus oli, että jos lasten liikkumiseen ja elämäntyyliin ei saada muutoksia, meillä ei ole ketään, joista voisi jalostaa huippu-urheilijoita, olivatpa systeemit kuinka hyviä tahansa.  Sellaisia ohjelmia ei ole kehitettykään, joilla lapsena tapahtuva luonnollinen liikunta  voitaisiin korvata, olivatpa huippuvalmentajat miten huippuja tahansa. 

Toinen kommentti oli, että enää ei riitä, että sanotaan, että ylös, ulos ja lenkille. Vaikka yksilölajeista onkin kyse, niin nykyään tarvitaan seurojen tai muiden tahojen toimintaa. Ja tarvitaan nimenomaan toimintaa, joka on hyvin järjestettyä. Muuten nämä lajit eivät enää vedä. Ja se taas tarkoittaa talkoohenkeä ja myöskin rahaa. Kolmas kommentti taisi tulla itse Tapio Korjukselta, joka totesi, että kaikki lähtee kodista ja vanhemmista.  

Tämmöistä höpinää tällä erää.... 

Artsi

 

 

Artsi 24.10.

 

Norjan hiihtäjä Björn Dählie on kautta aikain yksi parhaista talviurheilijoista. Hän hiihti urallaan 8 o-kultaa, 4 o-hopeaa, 9 MM-kultaa ja 5 MM-hopeaa. 1990-luvun alussa Dählie ja hänen kaverinsa Vegard Ulvang hallitsivat miesten hiihtoa mielin määrin. Tässäpä joitakin Dählien ajatuksia harjoittelusta. 

MItkä ominaisuudet tekivät hänestä yhden ylivoimaisimmista hiihtäjistä? Ensinnäkin hän sairasteli uransa aikana äärimmäisen harvoin. Ei loukkaantumisia eikä rasitusvammoja. Hän pyrki vähentämään vammoja sekoittaen harjoitteluunsa eri harjoitusmuotoja, koska hiihdossa siihen on hyvät mahdollisuudet. Juoksu oli tärkeässä osassa ja esimerkiksi ylämäessä ja metsäpoluilla jalkoihin ei tullut kovaa iskutusta. Ja jos jaloissa tuntui merkkejä oireilusta, niin hän lisäsi heti tasatyöntöharjoittelua, uintia ja pyöräilyä.  

Omasta mielestään hän säilyi terveenä, koska hän teki paljon yksinkertaisia ja helppoja asioita. Unesta hän ei tinkinyt koskaa, vaan hän nukkui vähintään 10 tuntia vrk:ssa. Peräti 12 vuoden ajan hän meni nukkumaan klo 22 tienoilla ja päivään mahtui vähintään tunnin nokoset. Harjoittelun tehojaksojen aikana hän oli erityisen tarkka kaikesta palautumiseen vaikuttavista asioista. Kilpailujen jälkeisissä tiedotustilaisuuksissa hän usein mussutti sämpylää ja urheilujuomaa, koska hän piti tärkeänä, että palautuminen rasituksen jälkeen lähtee heti käyntiin. 

Juoksu vahvisti Dählien mielestä jalkoja ja kehitti hapenottokykyä. Hän juoksi paljon metsässä, koska se kehitti verenkiertoelimistöä ja toi lisää jalkavoimia. Vastapainoksi hän juoksi myös radalla ja kilpaili siellä. Hän juoksi mm.kympin liki 30 minuuttiin, vaikka juoksutekniikka ei ollut erityisen hyvä.  

Dählie sanookin, että hän kehittyi muita paremmaksi, koska hän käytti kesät tehokkaasti harjoitteluun ja harjoitteli nimenomaan kesällä muita selvästi enemmän. Määrät olivat kovia aina lokakuun alkuun asti, jonka jälkeen ne vähenivät selvästi. Monilla hiihtäjillä määrät ovat kovimmillaan juuri loka-marraskuussa, mutta Dählin mielestä kesät on käytettävä mieluummin hyväksi ja syksyllä voi hieman herkistellä, kun on muutenkin pimeää, liukasta ja kylmää. Dählie treenasi vuodessa noin 800-850 tuntia, mutta suurin osa tuli kesällä.  

Rullahiihto ja juoksu muodostivat tärkeimmät osat Dählien harjoittelusta kesällä. Rullahiihtoa hän piti hyvänä nimenomaan lajinomaisena lihaskestävyysharjoitteluna. Hän teki erilaisia ylämäkivetoja ja luisteli myös ilman sauvoja, joka antoi jaloille lajinomaista voimaa. Tasatyöntöhiihtoa norskit tekivät paljon.Vuorohiihtoa vain vähän. Tasatyöntöä tuli jopa liikaa ja se meni monesti jopa kilpailuksi. Vuoristoharjoittelua hän käytti myös paljon, mutta sanoo, että se on suunniteltava jokaiselle yksilöllisesti.  

Dählien mielestä perintötekijöiden osuutta liioitellaan. Pitkäjänteinen työ ja oikea harjoittelu on hänen mielestään tärkeintä ja juuri 15-18-vuoden ikä on se, jolloin monet tarvitsee oikeaa ja hyvää valmennusta. Hän teki jo 12-13-ikäisenä systemaattista intervalliharjoittelua ja muutenkin hän juoksi paljon. Nuorten tehoharjoittelu on ongelmallinen kysymys. Hän harjoitteli jo silloin juniorina kovaa ja järjestelmällisesti. Juniorit kehittyvät, kun saavat harjoitella ja kilpailla yhdessä, niin että se on hauskaa. Valmentajat eivät voi viedä nuoria eteenpäin, vaan monet nuoret tekevät sen yhdessä, sanoo Dählie.  

Näin Björn Dählie.....eli yhteenvetona muutama pointti:

Jostakinhan tuli myös luettua, että norskit käyttää pitkälle syksyyn paljon sulan maan harjoittelua. Niin hyvä asia, kuin ne lokakuun alussa avatut ensilumen ladut ja baanat ovat, niin varoituksen sana on paikallaan. Ne eivät todellakaan tee kaikille hommasta järkevää. Turhan nopea ja aikainen siirtyminen syksyn monipuolisesta oheisharjoittelusta pelkästään hiihtoon sisältää paljon riskejä. Kun kertarysäyksellä siirrytään liki 100%:sti hiihtoon, niin lopputuloksena on monasti se, että parhaat hiihdot hiihdetään jo ennen vuodenvaihdetta ja elimistö ja hermosto ovat tukossa ja ylikuormittuu liian yksipuolisesta treenaamisesta. Siksipä huippuhiihtäjillä on lumileireilläkin päivän toinen harjoitus aivan muuta kuin hiihtoa.    

 

Artsi 13.9.

Maakuntaviestijuoksu / Kiuruvesi /2010 

Tämän vuotinen maakuntaviestijuoksu kisattiin Kiuruveden urheilukentän maastossa. Ilma oli pilvinen, pientä vesisadettakin oli jossain vaiheessa havaittavissa, mutta 15 asteen lämpötila teki juoksukelistä suorastaan ihanteellisen. Kisareitti oli tasainen, kuten tämän kaltaisessa tapahtumassa pitääkin olla. Pari pientä töppyrää ja nurmipintainen osuus eivät tehneet reitistä kuitenkaan mitään sprinttirataa. Maakuntaviestissä oli mukana loppupelissä muutamien poisjääntien jälkeen 63 joukkuetta. Määrä on 7 enemmän kuin edellisen vuonna. Ennätys on vuodelta 2007, jolloin mukana oli noin 80 joukkuetta. 

Kisan alussa käytiin harraste/työpaikkaviesti, jossa varovaisen alun jälkeen alettiin taistella sijoituksista oikein kunnolla. Hopea-ja pronssikamppailussa nähtiin Martti Vainiot, kun maalilinjan yli tultiin syöksymällä! Sarjassa oli 7 joukkuetta, joten ihan mielenkiintoinen viesti saatiin aikaan.  

12-ikäisten tyttöjen viestissä nähtiin kova otatus voitosta. Iisalmen Visa nousi kisan johtoon kolmannella osuudella, kun Anni Ryytty teki kisan kovimman yksityisajan. Ankkuriosuudella SiVe:n Iiris Moisio ohitti Visan ja näin kuopiolaiset juhlivat kisan voittoa 2 sekunnin erolla. Pronssille ylsi viime vuoden ykkönen MaaMa jääden puolisen minuuttia kärjestä. MaaMa on ollut tässä sarjassa aina mitaleilla mk-viestihistorian aikana. 

Poikien vastaavan viestin aloitti hurjasti VarkKv:n Juuso Kolari, joka tempaisi avauksessa kisan kovimman yksityisajan. Toisella osuudella kärkeen säntäsi LeVi, joka ei sen jälkeen luovuttanut piikkipaikkaa muille. Viestin varsinainen yllättäjä oli hopealle juosseet Kiuruveden Pallon pojat, jotka näyttivät, miten futistreeneillä mennään todella hienosti. Viestin pronssia pokkasivat VarkKv. Kisan kärkikolmikko oli ylivoimainen, sillä erot muihin olivat todella selkeät. 

16-vuotiaiden poikien kisa alkoi tasaisissa merkeissä, sillä avausosuuden jälkeen viisi ensimmäistä joukkuetta olivat muutaman sekunnin sisällä. Avausosuuden vei nimiinsä myös 1,5km:n nopeimman ajan juossut VieKo:n Joonas Huttunen, joka kellotti tällä tarkalleen mitatulla 1,5km:n osuudella ajan 5.04. VieKo hallitsi sen jälkeen viestiä suvereenisesti ja vei kisan 47 sekunnin erolla ennen Puijoa. Näin Puijon voittokausi päättyi, sillä seura oli voittanut kaikki viestit ennen tätä vuotta. Puijo oli tiukilla MaaMa:n kanssa, sillä eroa Maaningan poitsuihin jäi lopulta vain 3 sekuntia. MaaMa:n viestinelikko oli monipuolisuutta täynnä, sillä päälajit vaihtelee keihään, juoksun ja hiihdon väliltä.  

Maakuntaviestin yksi mielenkiintoisin joukkue löytyi 16-ikäisistä tytöistä, jossa Visan joukkueessa  Suomen nopein tyttö Milla Heiskanen aloitti kisan, seuraavilla 3km:n osuuksilla olivat mukana ikäistensä Suomen parhaimpiin futaajiin kuuluvat Winterin siskokset ja ankkurina Eevi Ryytty. Koko kvartetti pelaa jalkapalloa ihan sarjatasolla, joten tyttöjen liikuntämäärät ovat todella hyvää tasoa. Niinhän siinä kävi, että voitto tuli selvällä yli minuutin erolla ennen Puijon Hiihtoseuraa. MaaMa piti tässäkin sarjassa Puijoa lopussa tiukilla, sillä eroa jäi lopulta Katriina Vallan hurjan rypistyksen jälkeen 8 sekkaa. Avausosuuden jälkeen MaaMa oli vasta 8.sijalla. 1,5km:n osuuden nopeimman yksityisajan 5.30 juoksi avauksessa Milla Heiskanen ja 3km veti nopeimmin Puijon Elsa Airaksinen ajalla 11.48. 

Maakuntaviestin ylivoimaisin voitto nähtiin naisveteraanien sarjassa, jossa MänVe:n evergreenit tempoivat ykkössijan yli 6 minuutin erolla! 1,5km:n paras aika 5.30 kellotettiin MänVe:n Marja Kemiläiselle ja 3km:n kovin noteeraus 10.53 saman seuran Anne Jääskeläiselle. Hopealle juoksi viime vuoden ykkönen VarpVi, joka on ollut upeasti aina mukana, kun mk-viesti on järjestetty. Pronssia sai KarttU.  

Miesveteraaneissa MänVe näytti myös muille kantapäitä. Tasaisen avausosuuden jälkeen joukkue meni vastustamattomaan voittoon ja menestyksen täydensi seuran kakkosjoukkue pronssisijalla. Hopealle juoksi viime vuoden ykkönen KuHi. MänVe:n miehet tekivät myös sarjan kovimmat yksityisajat: Kari Partanen 1,5km 5.04 ja Juha Nousiainen 3km 10.07. 

Miesten viestissä kävi niin, että ensimmäistä kertaa viestiin osallistunut KeiKu juoksi mestaruuteen ja ilo oli ylimmillään seuran riveissä. Keiteleen viesti alkoi varsin takkuillen, sillä vielä kolmannen osuuden jälkeen joukkue oli tässä äärimmäisen tasaisessa viestissä vasta 7:s. Sitten alkoi tapahtua, kun Jami Tirkkonen nosti KeiKu:n värit piikkiin, tosin vain 5 sekunnin erolla ennen Puijoa. Lopussa tilanne meni vielä varsin tiukaksi, kun viime vuoden ykkönen KuHi nousi lopulta vain 10 sekunnin päähän. Pronssille ylsi viime vuosina hienosti kuvioihin tullut ja paljon joukkueita viestiin tuonut Siilinjärven Hiihtoseura. Viisi ensimmäistä joukkuetta juoksi minuutin sisään, joten pienet olivat erot tässä 18km pitkässä viestissä. Joka vuosi mitaleilla ollut VarkKv ei tänä vuonna saanut joukkuetta mukaan. 1,5km:n juoksi nopeimmin VieKo:n Matias Siponen, joka tykitti matkan 4.49. Saman seuran Johannes Siponen oli nopein 3km:llä ajalla 10.06 ja 4,5km:n juoksi SiiRa:n Markku Siponen aikaan 15.07. 

Naisten viesti lässähti tietyllä tavalla, sillä Sisu-Veikot eivät ilmestyneetkään paikalle. Näin voitto oli pedattu Vieremän Koitolle ja kun katseli joukkueen menoa, niin kova olisi pitänyt sen joukkueen olla, joka olisi Vieremää voittanut. Vieremän voitto tuli yli kahden minuutin erolla ennen Siilinjärven Hiihtoseuraa. Kolmas oli kaksi edellistä viestiä voittanut VarpVi. Vieremän pisimmät 3km:n osuudet juoksivat Marjaana Pitkänen ja Eveliina Mäyrä, ja ilo oli katsella sitä, miten hurjaa tempoa pystytään pitämään, kun kunto-ominaisuudet ovat tikissä. Tyttöjen ajat 10.32 ja 10.36 kertovat kaiken. Lyhyemmän 1,5km:n osuuden nopeimman ajan kellotti SiiHs:n Satu Kähkönen, joka juoksi matkan 5.30.  

Tämän vuotiseen maakuntaviestijuoksuun eniten joukkueita keräsivät Vieremän Koitto, Siilinjärven Hiihtoseura, Karttulan Urheilijat ja Puijon Hiihtoseura, joista kaikista oli mukana 6 joukkuetta. Maaningan Mahdilta tulessa oli 5 joukkuetta ja Mäntylahden Vedolta 4 joukkuetta.  

Maakuntaviestijuoksu juostiin nyt kuudetta kertaa. Tapahtuma on vakiinnuttanut asemansa P-Savon kisatapahtumien sarjassa. Kisapaikalla kuultiin totta kai kommentteja osanottajamääristä, seurojen kiinnostuksesta kisaan ja itse tapahtuman kehittämisestä ja ajankohdasta. Joukkuemäärät ovat kuitenkin pysyneet jokseenkin hyvinä 60-80 välissä. Yleisesti ottaen piirin pienimmät seurat ovat olleet hyvin vuosien varrella mukana. Kehittämisen kohteena voisi pitää sitä, miten piirin isommat ja johtavimmat seurat saataisiin tapahtumaan mukaan. Lisäksi iso asia olisi, jos piirin, niin hiihto, ampumahiihto, suunnistus ja juoksupuolenkin kovimpia tähtiä olisi tapahtumassa enemmän mukana. Kolmantena mietittävänä tärkeänä asiana voisi olla se, miten saataisiin ns.kuntoiluporukoita lisää. Mitkä ovat ne tapahtuman sarjat ja pointit, millä tavan tallaajat houkuteltaisiin paikalle. Olihan siellä nytkin tällä kuntoilumeiningillä mukana olevia joukkueita, mutta liian vähän. Mikäli joukkuemääriä saataisiin joillakin toimilla nostettua sinne himoittuun sataan, niin huikeaksi menisi! Mutta hyvä näinkin...63 joukkuetta ja noin 300 osanottajaa...erinomainen osoitus siitä, että tällaista kisaa tarvitaan.

 

 

Arto 18.8.2010:

 

Tulipa tässä mieleen, että..... 

Ampumahiihtoliitossa kuohuu taas. Puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat lähtevät lätkimään. Liitto on edelleen ilman päävalmentajaa. Ja nyt vielä Kaisa Mäkäräinen läksyttää liiton touhuja oikein olan takaa. Mikään ei kylläkään yllätä, sen verran outoa on meininki. Tottahan se on, että liitto ei luo edellytyksiä huipuille eikä tue toimintaa, kuten voisi olettaa. Kaikki jää urheilijan ja henkilökohtaisen valmentajan varaan. Nuorten puolella leiritystä on kylläkin järjestetty ihan riittävästi, tosin urheilijat ovat ne itse suurelta osin kustantaneet. Tietysti voidaan kysyä, että pitääkö liiton tukea rahallisesti ainakaan aikuisurheilijoita, jos menestys on sellaista, mitä se on viime vuosina ollut. Ei muissakaan lajeissa liitolta tule tukea, jos kaverit jäävät kärjestä minuuttitolkulla. 

Tärkeämpää olisikin luoda kunnon valmennuslinja, joka olisi uskottava ja jolla olisi mahdollista kaventaa eroa maailman huipulle. Jos vertaa esimerkiksi nuorten maajoukkueleirityksen sisältöä ampumahiihdon ja kestävyysjuoksun osalta, niin ainakin viime vuosina eroa on ollut kuin yöllä ja päivällä. Ja tässä tapauksessa kestävyysjuoksun eduksi. SUL:n leirit kotimaassa ovat olleet noin neljän päivän mittaisia, mutta ne on erittäin hyvin järjestettyjä. Harjoitukset on luotu mielenkiintoisiksi, joihin urheilijan on pakko motivoitua ja valmistautua. Siellä on tosin ollut useampia tehotreenejä, mutta niin pitääkin olla, kun puhutaan noin lyhyistä leireistä. Lisäksi leireillä on ollut ex-urheilijavierailuja, terveystarkastuksia, lihastasapainokartoituksia, liiton valmentajan ja hlökohtaisen valmentajan ja urheilijan välisiä keskusteluja ja muitakin harjoitteluun liittyviä luentoja. Tässä suhteessa on ollut suuri ero viime vuosien ampumahiihdon leiritykseen ainakin nuorten osalta. Ampumahiihtoliiton eduksi on kylläkin nyt sanottava, että sehän palkkasi nuorten valmennuksesta vastaamaan norjalaisen kaverin, joten katsellaan, mitä rupeaa tapahtumaan. 

Uusimmassa Juoksija- lehdessä on hyvä artikkeli Norjan sprinttihiihtäjien harjoittelusta. Mitenhän lie, kannattaisiko suomalaisten hiihtäjien ja ampumahiihtäjien ainakin miettiä, miten maailman parhaat sprinttimenijät treenaa. Ja eikös ampumahiihtokin ole jonkinlaista sprinttiä. Norjassahan hiihtäjiä opastaa 800m:n o-voittaja Rodal, jonka mottona on, että laji vaatii oikean yhdistelmän kestävyyttä, voimaa, nopeutta ja suuren anaerobisen kapasiteetin. Rodal sanoo, että juokseminen on keskeinen asia harjoittelussa, sillä se harjoittaa lihaksia paremmin kuin hiihto ja rullahiihto. Norskit leireilee kesäisin kaksi kertaa kuussa sellaisia viiden päivän leirejä. He tekevät paljon treenejä radalla, jossa keskeiset harjoitteet ovat nopeusharjoittelu, erilaiset intervallit ja maitohappotreenit. Toinen mielenkiintoinen havainto on, että norskit treenaavat mahdollisimman pitkään sulalla maalla. No tietysti heidän harjoittelussaan on erittäin paljon itse hiihtoharjoittelua eri muodoissaan, mutta ehkä olisi jotain opittavaa heidän menetelmistään. Ja nykyisin kun näyttää olevan niin, että sprinttihiihtäjät pärjää myös noissa yhteislähtökisoissakin.  

Näin miettii Artsi keskiyön aikaan 17.8.2010

 

 

 

Arto 24.7.2010:

 

Hiihdon entisen päävalmentajan Heikki Pusan ajatuksia lähinnä perusharjoittelusta: 

 

Heikki Pusa vannoo perusharjoittelun merkitykseen. "Nykypäivän valmennuksessa korostetaan laadukasta  ja tehokasta harjoittelua. Monilla se tarkoittaa käytännössä vain kovaa tehoa. Samalla unohdetaan kestävyysurheilun kivijalka eli perusharjoittelu". 

Oikein toteutettu perusharjoittelu kehittää sekä hengitys-ja verenkiertoelimistöä että hermo-lihasjärjestelmää. Se luo aerobista pohjaa, jota ilman urheilija ei pysty rakentamaan esim.läpi kauden hyvänä säilyvää kilpailukuntoa. Ja ilman aerobista pohjaa urheilija ei pitkällä tähtäimellä pysty kehittymään tuloksellisesti eikä saavutuksellisesti .  

Kestävyyslajeissa perusharjoittelun osuus on huomattava, peräti 85-90%. Tehotreenien osuus on vain 10-15%. Poikkeuksen tästä tekee vain aivan huiput, joilla painotuseroja voi olla. Harjoittelussa tulee olla riittävästi elementtejä, joilla rakennetaan esim. hiussuoniverkostoa, joka on aivan avainasemassa kestävyysurheilussa. Näin lihakset toimivat mahdollisimman kestävästi, koska lihasten energia- ja happihuolto toimii parhaalla mahdollisella tavalla.  

On mentävä riittävän hiljaa, mutta pitkään, jos elimistöä halutaan rakentaa kohti hyvää kuntoa. Ja oikeanlainen kestävyysharjoittelu vaikuttaa myös sydämeen ja iskutiheyteen. Sydämen tilavuus kasvaa niin että kestävyysurheilijan sydän voi olla 1,5 kertaa suurempi kuin harjoittelemattomalla. Kestävyysharjoittelussa lihakset on saatava tekemään työtä taloudellisesti, jotta saavutetaan sopiva maitohapon tuottotaso, sietokyky ja sen poistonopeus. Samalla pitää pyrkiä vaikuttamaan siihen, että hermo-lihasjärjestelmä toimii mahdollisimman tehokkaasti esim. kisatilanteessa. 

Esimerkkejä hiihdon perusharjoittelusta:

  

Oma kommentti:  

 

Perusharjoittelun osuuttahan ovat viime aikoina korostaneet monet "vanhat gurut". Ja myöskin Ismo Hämäläinen, joka sanoi, että tehoharjoitteluun pitää keskittyä huolella, mutta sen osuus on vain 10-15%. Perusharjoittelun osuus on yli 80%, joten siihen olisi keskityttävä vielä enemmän. 

Hiihtäjien perusharjoittelu ja peruskestävyysharjoittelu on esimerkillistä. Hiihtäjien harjoittelussa siinä suhteessa on juoksupuolelle jonkin verran oppimista. Hiihtoharjoittelun rikkaus on siinä, että sitä voi toteuttaa monipuolisesti eri lajeja, alustoja, maastoja ja lajinomaisia harjoitteita hyväksikäyttäen. Toki näin voisi tehdä myös juoksijat. Jos taas puhutaan hiihtäjien ja ampumahiihtäjien perusharjoittelun laajentamista vauhtikestävyysalueille, niin siinä puolessa löytyy nuorten ja kansallisen tason menijöiltä ehkä kehitettävää. Paljon tulee pk:ta eri versioilla ja sitten tietyntyyppistä ylämäkivetoa, mutta varsinkin pitkäkestoista vk harjoittelua ei lainkaan tai niin vähän, että sillä ei ole merkitystä. Ja kun sitten pitäisi juosta maastossa tai vaikkapa kympin kisassa, niin sykkeet nousee pilviin ja se on merkki siitä, että ominaisuudet eivät ole sitä luokkaa, että tie huipulle olisi mahdollista.  Hapenoton kannalta ei ehkä ole kaikista tärkeimpiä treenejä rullat ja sauvakävely. 

Hieman vielä Norjan sprinttihiihtäjästä Ola Hattestadista, joka kaksi vuotta sitten otti kaksi MM-kultaa ja oli nyt o-kisoissa 4:s. Hattestad pelasi jalkapalloa päälajinaan aina lukioikään asti. Hän aloitti kilpahiihdon varsin myöhään. Tällä hetkellä mies tähtää sprinttiin, mutta toivoo kehittyvänsä myös normaalimatkoilla. Norjalla onkin runsaudenpula, kun sprittereitä valitaan arvokisoihin. Hattestad valmentaa itse itseään, mutta maajoukkueen valmentajat ovat suurena apuna. Varsinkin apuvalmentajan 800m:n o-voittajan Vebjörn Rodalin panosta ja ajatuksia hän pitää suuressa arvossa. Rodal on voittanut kultaa lajissa, joka vastaa suuresti hiihdon sprinttimatkoja. 

Hattestad treenaa vuodessa 750 tuntia. Juoksua hänen harjoittelustaan on noin 30%. Muun muassa jokaisella leirillä hiihtäjät tekevät yhden kovan harjoituksen radalla. Lisäksi Hattestad juoksee suolla ja metsässä. Voimaa hän tekee kesällä 2xviikossa. Usein harjoitukset ovat 20-30min perusvoimaa ja 30-40min maksimivoimaa. Kilpailukaudella voimaliikkeet ovat entistä enemmän lajinomaisia. Lisäksi erilaisia nopeustreenejä hän tekee 2-3 krt/vko. Toukokuusta elokuuhun hän keskittyy tunteihin, sen jälkeen vain laatuun. 

 

 

 

Arto 2.7.2010:

Vuokatin urheiluopiston testauspäällikön ja valmentaja Mikko Virtasen ajatuksia

nuorten hiihtäjien harjoittelusta:

 

Hopeasompaikäisten nuorten tulisi keskittyä nykyistä paljon enemmän nopeuden, kehonhallinnan ja taidon kehittämiseen kestävyysharjoittelun rinnalla. Nopeutta ja taitoa pitää kehittää jo nuoruusiässä.  Hopeasompaikäisten harjoittelua ei pidä suunnitella liikaa vain junnusarjoissa menestymisen ehdoilla.

 Talvi on hiihtoharjoittelun kannalta sikäli tärkeä, että silloin on hiihdettävä paljon. Ja myös kilpailtava. Mitään herkistelujä ja turhia palautteluja ei tarvita. Kesällä taas olisi kehitettävä monipuolisesti nopeutta, voimaa ja kehonhallintaa kestävyyden ohessa. Liian yksipuolisella kestävyysharjoittelulla voi pärjätä vielä hopeasompaiässä, mutta entäs sitten.

 Yleisurheilu on Virtasen mielestä nuorille hiihtäjille erinomaista kesäharjoittelua. Erityisesti hypyt, heitot ja pikamatkat ovat hyviä. Lisäksi jalkapallo ja muut nopeatempoiset pallopelit kehittävät myös nopeuden lisäksi yleistä kehonhallintaa.

 Hopeasompaikäisten voimaharjoitteluun riittää hyvin oman kehon vastus. Voima karttuu monipuolisuuden kautta. Siksi juuri yleisurheilun parista löytyy hyviä ideoita harjoitteluun ja kehon ja lantion hallintaan. Virtanen painottaa lajinomaisen lihaskestävyyden tärkeyttä. Voiman kehittämisen tulisi olla kestävyysharjoittelua tukevaa treeniä. Kun harjoitusvuosia tulee enemmän, sitten pääpaino on enemmän lajivoimassa. Rullahiihdon voi nuori aloittaa heti, kun kehonhallinta ja yleistaitavuus on riittävällä tasolla. Tekniikkaan on kuitenkin kiinnitettävä suurta huomiota.

 Virtanen sanoo, että koulujen loma-ajat on harjoittelussa käytettävä hyväksi. Kesän alussa harjoitusmäärien tulisi kasvaa reilusti kesäloman ajaksi. Koulujen alettua voi sitten keventää harjoittelua muutamaksi viikoksi, jonka jälkeen sitä voi taas nousujohteisesti nostaa.

 Nuorten tehoharjoittelusta hän sanoo, että pääpaino tulisi olla vauhtikestävyyttä ja anaerobista kynnystä kehittävissä treeneissä, ei rajuissa maksimivedoissa! Tuonkaltaiset kehittävät treenit voisivat olla yhtämittaisia 15-40 minuutin tehoharjoituksia sekä intervalleja esim. 4x4-8min.

 Nuorten 16-20 vuotiaiden urheilijoiden kohdalla pitää kiinnittää entistä enemmän huomiota useamman vuoden nousujohteiseen kestävyysharjoitteluun. Ylikuntoa ja loppuun palamista on turha pelätä nykyisillä liikuntamäärillä. Sen sijaan valmentajien taitamattomuus ja ymmärtämättömyys voivat aiheuttaa paljonkin haittaa nuoren kehittymiselle.  

Näin siis Mikko Virtanen....Hänellä on paljon samoja ajatuksia kuin Toni Roposellakin. Kuten esimerkiksi tuo nuorten hiihtäjien patistelu yu-harkkoihin. Itsekin kun olen onnistunut juttelemaan näiden herrojen kanssa, niin molemmat korostivat myös näitä riittävän pitkiä (jopa 1h) vk-harkkoja, maastossa ja juoksemalla. Nuoret on vaan saatava tekemään näitä ominaisuuksia viikottain. Mitkään ominaisuudet eivät kehity, jos esim. yu-harkoissa käydään vain muutama hullu kerta kesässä.

 Artsi

  

Sitten vielä paljon puhutusta, mystisestä Mykoplasmasta......Näin hiihtomaajoukkueen lääkäri Harri Hakkarainen:

Bakteeri on ollut viime aikoina kiusallisen tuttu monelle hiihtäjälle. Kuitenkin vain murto-osalle mykoplasma on väsymyksen ja huonojen tulosten taustalla. Enemmän ongelmia tulosten tekoon aiheuttaa liian nopea infektion jälkeinen paluu harjoitteluun., ei itse infektio.

Mykoplasma on kuitenkin vakavasti otettava bakteeri, joka vaatii asianmukaisen hoidon. Osalle se aiheuttaa yskää ja kurkkukipua, mutta osalla bakteeri voi olla nielussa ja hengitysteissä ilman oireita. Infektio paranee yleensä ilman hoitoa. Mykoplasma aiheuttaa tyypillisesti yskää, lihaskipuja ja poikkeavaa väsymystä. Hakkarainen kuitenkin sanoo, että urheilijat ja valmentajat epäilevät hyvin herkästi mykoplasmaa, vaikka taustalla voi olla itse harjoitteluun, palautumiseen, ravitsemukseen ja stressiin liittyviä syitä.

Mykoplasma todetaan aina verikokeiden ja oirekuvan perusteella. Jos mykoplasma todetaan, tulee aloittaa antibioottikuuri ja keventää harjoittelua. Lääkekuurin jälkeen urheilija ei voi palata heti täyteen treeniin., vaan se tapahtuu maltillisesti. Sama periaate koskee myös muitakin infektioita. Ylikuormituksen kaltaiset oireet eivät lääkekuurilla taltu, vaan harjoittelua räätälöimällä ja keventämällä!!!

Näin tällä kertaa.....hiihtäjien harjoittelusta lisää lähiaikoina...

Artsi

 

 

14.5.2010 Arto:

 

Useat tietääkin jo, mutta huhujen välttämiseksi kerrotaan, että karpaasi Antin valmentaja vaihtuu. Antti on menossa pian armeijaan ja siellä harjoittelu tapahtuu tietyllä kuviolla ammattimiesten toimesta. Eli vaikeaksi menee, jos joku sählää seassa. Lisäksi Antin viime kausi ei ehkä mennyt aivan odotetulla tavalla, joten siinäkin mielessä poika tarvitsee uutta verta pakkiin. Ja nythän hommat hoitaa ne oikeat hiihtovalmentajat. 

Antin menestys ja kehitys on kuitenkin viime vuosina ollut suorastaan loistavaa. Tai ainakin itse olen ollut siihen tyytyväinen. Ja jopa itseeni!. Tuloksiin on päästy hieman muuta ampumahiihtoporukkaa poikkeavalla tavalla. Mutta olen sitä mieltä, että vielä enemmän olisi pitänyt vetää omaa linjaa. Jatkossa tulee hyvä, kun ylävartaloon saadaan lisää voimaa, oikeaan juoksuharjoitteluun (ei mitään verkkahölkkää) on edelleen panostettava ja tietty hulluus pitää pysyä hommassa mukana!! Siinä se. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos mennään noudattamaan ampumahiihtäjien viime vuosien peruslinjaa, niin kehitystä ei tule tapahtumaan. Toki siellä on monia hyviäkin asioita, mutta liiton valmentajien olisi syytä hakea oppia myös muualta. Ainakin kesäajan harjoitteluun. Ihmettelin itsekseni mm. viime marraskuussa, kun nuorten MM-ryhmä piti leiriä Vuokatissa. Viikon mittainen leiri, eikä kilpailukauden kynnyksellä ollut viikon ohjelmaan laitettu ainuttakaan vk tai mk -treeniä!!! Ihmeellistä puuhastelua. Ehdottomasti on kuitenkin todettava, että Antin harjoittelussa on ollut iso merkitys sillä, että hiihtolukiossa on ollut ammattilaiset katsomassa mm. tekniikkaa ja ammuntaa. Ilman näitä hommasta ei olisi tullut mitään. 

Nythän liiton päävalmentaja Kähkönen ei enää jatkanut tehtävässään, ja saapa nähdä, onko halukkaita peräsimeen. Päävalmentajan pitäisi pystyä muuttamaan koko harjoittelusysteemi, mutta siinä ei ole ainakaan viime vuosina onnistuttu. Tottakai ampumahiihtoliiton talouskin on kuralla ja tunteet kuumina monestakin syystä. Muutama viikko sitten liitto piti jotain liittokokousta, niin taru kertoo, että jos jollakin mukana olleista olisi ollut kivääri mukana, niin ruumiita olisi tullut.  

Tässä yhteydessä on hyvä nostaa esille yksi arka aihe eli valmentajien arvostus. Tiedän että tämä aiheuttaa ties mitä ajatuksia, mutta eipä juuri haittaa.  Valmensin Anttia noin viisi vuotta. Tuloksena oli useita SM-mitaleja, nuorten MM-hopea ja viime talven MM-22.sija (=paras suomalainen). Tämän viiden vuoden aikana en saanut senttiäkään kulukorvauksia, tukea tms. En seuralta, enkä liitolta. Tosin sitten,suurten vaikeuksien jälkeen jotain o-komitealta. Ainut joka muisti, oli Riitta. Kun tietää että useat valmentajat tai ohjaajat saavat jopa säännöllisen kuukausikorvauksen tai useat valmentajat saavat seuralta tai liitolta tukea kuluihinsa, niin uskomatonta. Itse en ole koskaan tarvinnutkaan mitään korvauksia menetetystä vapaa-ajasta harjoitusohjelmien tekoon tai muuhun vastaavaan. Enkä myöskään mistään talkootöistä. Mutta entäs kaikki muut: harjoituksissa käynnit (km), kisoissa käynnit, majoitukset, leireillä käynnit jne…Ja tämä sama ilmiö koskee kaikkia muitakin lajeja, yleisurheilua ja hiihtoa. Viime aikoina olen ruvennut miettimään, että onko tässä mitään järkeä. Joku onkin sanonut, että onko sekään oikein, että valmentaja joutuu siitä maksamaan, että saa valmentaa.  Antin tapauksessa oli naurettavia piirteitä jopa tuon itsestään selvän o-komitean tuen kanssa. Tuki myönnettiin viime keväänä. Tein laskun marraskuussa ja monen puh.soiton ja lopulta Riitan ripityksen jälkeen sitä maksettiin. Viime viikolla. Mutta tiesihän sen; tuki kulki liiton kautta ja vaikeeta sieltä on itse urheilijankaan saada omiaan pois. Nyt tietysti joku miettii, että eihän urheilijakaan saa mitään. Mutta toteanpa vaan, että saa ja pitääkin saada. Ja nyt puhutaan SM ja MM-mitalisteista. Ja ellei saa, niin silloin on syytä katsoa peiliin. 

Ja ainahan voisi kirjoittaa jotain myös tästä surullisen kuuluisasta kateudesta, mutta antaa nyt kuitenkin olla. Sen verran voi sanoa, että jos joku suomalainen voittaa vaikkapa MM-mitalin, niin normaalitapauksessa jotkut tahot haluaa tietää ja ottaa yhteyttä, että miten homma hoidettiin. Mutta kun Antti mitskun otti, niin ei silloin, eikä koskaan sen jälkeenkään tullut yhtään puhelinsoittoa, ei viestiä keneltäkään lajiin vihkiytyneeltä ihmiseltä. Ja tämänkin olen ymmärtänyt niin, että valmentaja ei ollut sisäpiiristä, eikä varsinkaan se oikea hiihtovalmentaja.  Täytyy vaan lopuksi todeta, että yritetty on. Jatkossa jää yrityskin väliin.

Artsi